Toriseva on ilmeisesti saanut nimensä veden ääntä kuvaavasta teonsanasta torista, joka lienee tarkoittanut samaa kuin nykyisin käytetty lorista. Usein toistetusta väitteestä huolimatta nimi ei ole saamelaista alkuperää, vaan se liittyy nimenomaan satakuntalaiseen eräsanastoon. Kangasalan, Kyrön (Ikaalinen, Viljakkala), Lempäälän, Pirkkalan ja Vesilahden pitäjien talot alkoivat hyödyntää Näsijärvenreitin pohjoisosaa eräalueinaan viimeistään 1200-1300-luvuilla, ja samalta suunnalta tulivat 1500-luvun puolenvälin tienoilla myös kylän ja koko paikkakunnan ensimmäiset vakituiset uudisraivaajat. Toriseva-nimen alkuperä ei merkitse sitä, etteivätkö jo saamelaiset olisi muinoin käyttäneet Torisevaa eräalueenaan; heidän paikalle antamansa nimi ei vain ole säilynyt.

Aina ei ole ollut itsestään selvää, että ihmiset olisivat olleet erityisen kiinnostuneita luonnonnähtävyyksistä saati käyttäneet aikaa ja vaivaa matkustaakseen niitä katsomaan. Matkailun kehittymiseen vaikuttivat ratkaisevasti 1700-luvulla valistusajan myötä herännyt maantieteen- ja historiantutkimus, sekä erityisesti kirjallisuudessa ja kuvataiteissa 1800-luvun vaihteen molemmin puolin vaikuttanut ns. romantiikka, jonka myötä luontoon ja luonnonkokemiseen alettiin liittää jopa myytillisiä merkityksiä. Henkeäsalpaavan jylhiä ja kauniita maisemia, jotka eivät olleet aikaisemmin kelvanneet yksinään edes vakavasti otettavan kuvataiteen aiheiksi, alettiin pitää etsimisen ja kokemisen arvoisina paikkoina, minne kulttuuri ja sivistys eivät olleet vielä ehtineet ulottaa turmelevaa vaikutustaan, ja missä ihminen saattoi kuulla Jumalan tai "maailman sielun" äänen ja aistia "isänmaan kauniit äidinkasvot" kirkkaimmillaan. Matkakuvausten ja kuuluisista maisemista julkaistujen painokuvien innoittamina herrasväen huviretkistä muodostui eräänlainen muoti-ilmiö, josta 1800-luvun lopulta lähtien alkoivat päästä nauttimaan yhä laajemmin myös muut kansanosat.

Torisevajärvien on täytynyt olla jonkin verran tunnettuja jo 1800-luvun alkupuolella, sillä kun taiteilija Werner Holmberg (1830-60) vietti kesän 1859 Kurussa neuvottiin hänet Torisevalle. Täällä hän teki luonnoksia myöhemmin samana vuonna valmistuneeseen maalaukseensa Aihe Torisevalta, jossa on kuvattu Alaisen Torisevan eteläpäässä sijaitseva Inkerinkallio. Holmbergin voi sanoa palkitulla teoksellaan maalanneen Torisevan ainakin Suomen kartalle.

Ehkä merkittävimmin Torisevajärvien kuuluisuuteen on kuitenkin vaikuttanut kirjailija ja valokuvaaja Into Konrad Inha (1865-1930). Inha oli Jäähdyspohjan oma poika, syntynyt Valkeajärven tilalla nimismies Johan Abraham Nyströmin perheeseen. Vuosina 1895-96 ilmestynyt, Inhan valokuvin ja kuvatekstein varustettu Suomi kuvissa (1895-96) sisälsi aiheen Yläiseltä Torisevalta sekä ohessa olevan tekstin viidellä eri kielellä painettuna :

Sama valokuva koristi Uuden Kuvalehden kantta v. 1896. Tuohon aikaan Torisevasta oli jo liikkeellä monia muitakin valokuvia. Helsinkiläisen Atelier Apollon omistajan K. E. Ståhlbergin palkkaama valokuvaaja oli käynyt kesällä 1893 ottamassa kuvia ainakin Alaisesta ja Yläisestä Torisevasta. I. K. Inha työskenteli samoihin aikoihin Ståhlbergillä, mutta Torisevan kuvaaja on silti todennäköisesti ollut Vivi Richter (1866-1960). Valokuva-ateljeet järjestivät vuosittain useita näyttelyitä, joista yleisö sai ostaa maisemavalokuvia koristepainatuksella kehystetyille pahveille pohjustettuina. Myös valokuvien käyttäminen ja lähettäminen postikortteina alkoi yleistyä. Toistaiseksi vanhin tunnettu Toriseva-kortti on postitettu 1895. Kortin kuva on Vivi Richterin ottama ja todennäköisesti peräisin siis jo v:lta 1893.

Kansanvalistusseura alkoi v. 1896 julkaista matkailukalentereita yhä lisääntyvän kotimaanmatkailun tarpeisiin. I. K. Inha kirjoitti v:n 1916 kalenteria varten yhdeksänsivuisen artikkelin Kolme Torisevaa, jossa hän järvien esittelyn ohella kuvailee eloisasti maalaillen Torisevan ainutlaatuista tunnelmaa ja antaa pienen tuokiokuvankin herrasväen seurustelusta kesäisen järven rannalla:

"Runebergin antamalla valtilla" Inha tarkoittaa Vänrikki Stoolin tarinoista (1848-60) löytyvää säettä:

Ehkä J. L. Runeberg (1804-77) on runoa muotoillessaan tosiaan muistanut Toriseva-järvet, jotka hän on voinut nähdäkin viettäessään kesän 1825 Ruovedellä Ritoniemen kartanossa. Heinäkuun viidennellä on kuitenkin yleisempikin merkitys suomalaisessa kulttuuri- ja taidehistoriassa, sillä tämä aikaisemmin erittäin tunnettu ja jopa kansallislaulun asemasta kilpaillut runo opetti lukijoille, kuinka maisemaan tuli suhtautua pyhänä arvona ja isänmaan ilmentymänä, jonka edessä jokainen saattoi kysyä itseltään "Maan eestä kuolisitko tään?". Runo oli myös osaltaan hahmottamassa suomalaisen maiseman perustyypiksi idyllistä, horisonttiin jatkuvaa järvinäkymää, jolle taiteilijat 1800-luvun puolenvälin jälkeen lähtivät joukolla etsimään kuvallista vastinetta mm. Pirkanmaan ja Keski-Suomen järviseuduilta.

Albert Edelfeltin tussipiirros Yläisestä Torisevasta ("Vänrikki Stoolin tarinoiden"
kuvitusta, 1897-1900). Etuoikealla on ns. Rakkauden alttari, jossa nuoret parit tapasivat
käydä uimassa ja ihailemassa maisemaa. Nimen paikka lienee saanut aikaisintaan
1930-luvulla, ehkä vasta 1950-luvulla, jolloin järven rannalla tien vieressä oli tanssilava.

Vänrikki Stoolin 1890-luvulla kuvittanut Albert Edelfelt (1854-1905) etsi runoille uskollisena aiheita myös Virroilta. Edelfelt yhdisti Heinäkuun viidenteen kaksikin Toriseva-aihetta, näkymät Inkerinvuorelta (- jota on väitetty myös maisemaksi Kaukolasta! -) ja Yläiseltä Torisevalta. Edelfeltin vierailusta Virroilla ei ole tietoa; taiteilija onkin voinut käyttää piirrostensa mallina esim. juuri I. K. Inhan valokuvia. Kansallistaiteilijoistamme myös Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) tiedetään maalanneen Toriseva-aiheen, joka on nykyisin Serlachiuksen kokoelmissa. Taiteilija lienee pysähtynyt Torisevalla Pihlajavedelle ja Keuruulle suuntautuneilla maalausretkillään.

Albert Edelfeltin kuvitusta runoon "Heinäkuun viides" teoksessa "Vänrikki Stoolin tarinoita" (ilm. 1909) .
Runon nimiölehdellä oleva tussipiirros on syntynyt vuosien 1897 ja 1900 välisellä ajalla.
Piirroksessa on kuvattu näkymä Inkerinkallion korkeimman huipun vierestä Jäähdyspohjan kylään,
alhaalla Alainen Toriseva, keskellä Koliston torppa ja Majajärvi, taustalla Karsasjärvi ja Jäähdyslahti.
Huomaa Alaisen ruohikkoinen, mutta jyrkkä rantaviiva.

Inhan tuotannosta tunnetaan ehkä parhaiten Suomen maisemia (ens. painos 1909), johon Inha kokosi matkakertomuksia ja valokuvia eri puolille Suomea suuntautuneilta kuvausretkiltään. Toriseva mainitaan vasta teoksen toisessa painoksessa (1925), johon Inha liitti Kansanvalistusseuran kalenterissa ilmestyneen artikkelinsa lähes sellaisenaan, tosin niukemmalla kuvituksella varustettuna. Artikkelissa kiinnittää huomiota se, ettei kirjailija suinkaan tyydy ylistämään ja kuvailemaan kotikylänsä maankuuluja maisemia, vaan ottaa myös voimakkaasti kantaa Torisevan rantojen silloiseen tilaan. Järvien yleissävy oli jo vuosisadan vaihteessa ehtinyt muuttua puhtaasta erämaasta luonnontilan ja maanviljelyksen yhdistelmäksi. Vaikka uudisasutus ja pellot vuosien kuluessa sulautuivatkin maisemaan, esitti Inha syvän huolensa siitä, että järvien tunnelma oli vaarassa kadota lopullisesti laajoihin metsänhakkuisiin. Syy siihenkin, miksei Keskisestä Torisevasta näytä olevan valokuvia 1800-luvun lopulta, löytynee seuraavasta Inhan maininnasta:

Kun sisävesilaivat alkoivat 1900-luvun vaihteessa liikennöidä Virroille asti, saatettiin kunnassa jo huokailla "matkailijavirrasta", jolle ei ollut tarjolla minkäänlaisia palveluja. Asiaan saatiin helpotusta, kun taiteilija Armid Benjamin Sandberg (1876-1927), joka oli jo ehtinyt viettää useita kesiä Virroilla, rakensi vv. 1903-04 Pilvilinnaksi kutsutun huvilan ja ateljeen Alaisen Torisevan eteläpäähän Inkerinkallion kupeeseen. Täällä hän tarjosi turisteille mahdollisuuden kahvitella ja aterioida, ja yösijakin järjestyi, jos talossa vain oli tilaa. Hirsistä salvotun päärakennuksen viereen nousi 1920-luvun alkuun mennessä näköalapaviljonki ja rantaan matkailijoille tarkoitettu kaksikerroksinen tuparakennus.

Pilvilinna elokuussa 1931. Paavo Heinosen kuvaama postikortti.

Turistien ohella Pilvilinnassa vieraili useita Sandbrgin taiteilijatovereita, mm. Verner Thomé (1878-1953). Ystävykset maalasivat ahkerasti Torisevan maisemia ja nauttivat työskentelyn lomassa iloisesta kesäelämästä. Talvet Sandberg vietti Helsingissä, kunnes hän ryhtyi 1920-luvun puolessa välissä rakentamaan talviasuntoa Keskisen Torisevan rannalle. Talo ei koskaan ehtinyt valmistua, sillä taiteilija kuoli tapaturmaisesti Pilvilinnassa elokuussa 1927. Sandbergin kuoleman jälkeen hänen äitinsä ja sisarensa jatkoivat vielä joitakin vuosia kahvila- ja majoitustoimintaa. Viimeistään 1930-luvun puolivälissä autioksi jäänyt Pilvilinna rappioitui nopeasti, kunnes se purettiin "vaarallisena seikkailupaikkana" v. 1945.

Inkerinkallio on Alaisen Torisevan eteläpäässä oleva korkea jyrkänne, jota kutsutaan myös Inkerinvuoreksi. Kallion kerrotaan saaneen nimensä nuorelta aatelisneidolta Inkeri Kurjelta. Neito oli rakastunut talollisen poikaan, mutta kun aatelisverta ei saanut sekoittaa, oli heidän rakkautensa toivotonta. Poika lähetettiin sotaan vieraalle maalle. Inkeri toivoi ja odotti rakastettunsa palaavan kotiin, mutta kun hän viimein sai tiedon nuoren miehen kuolemasta, muuttui odotus katkeraksi suruksi. Inkerin tarun onneton loppu on kerrottu Aallotar-lehdessä 1920-luvulla seuraavasti:

Virtolainen kotiseuturunoilija Hannu Häme on sepittänyt aiheesta runon nimeltä "Yö Inkerin kalliolla". Runo ilmestyi Virtain Joulussa 1959 alaotsikolla ”arkkiveisu Suomen sodan ajoilta", mikä lienee lisätty vasta lehden toimituksessa, sillä runoilijan käsikirjoituksessa mainitaan vain ”Torisevaan liittyvän tarinan mukaan”. Sukunimi Kurki viittaakin keskiaikaan. Vesilahden kuuluisalla Kurki-suvulla oli maaomistuksia vanhan Suur-Ruoveden pitäjässä eli Keuruulla ja Virroilla asti, joten sinänsä tarina ei ole aivan mahdoton.

Todennäköisesti tarulla on kuitenkin puhtaasti kirjallinen alkuperä, ja siten itse kallion nimikin voi olla varsin nuori, vasta 1800-luvun lopulla syntynyt. I. K. Inha mainitsee asiasta näin:

Mainittu Samuli S.:n romaani on kirjailija Karl Gustaf Samuli Suomalaisen (1850-1907) kertomus "Hallayönä", joka ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1905. Kertomuksessa kirjailija on yhdistänyt Torisevan jylhiin kallioihin Kantelettaresta tutun keskiaikaisen runon "Inkerin sulhot" (Kanteletar III:9), joka tunnetaan myös yhtenä Ritvalan Helkavirsistä. Kertomus ja tätä kautta myös Torisevan Inkerinkallio tulivat 1900-luvun alussa tutuiksi suurelle joukolle suomalaisia, sillä "Hallayönä" julkaistiin kansakoululaisten lukemistoissa.

Pilvilinnan lopetettua toimintansa päätti Virtain Lotta Svärd-järjestö ottaa huolehtiakseen retkeilijöiden ja turistien virkistämisestä. Ensin tarkoituksena oli kunnostaa Pilvilinna uudelleen kahvilaksi, mutta kun tämä oli kuitenkin jo hyvin huonossa kunnossa, rakennuttivat lotat uuden kahvilan järven toiseen päähän. Torisevan kahvimaja avattiin suurin juhlallisuuksin helluntaina 1936. Lotat hoitivat kesäkahvilaa aina elokuuhun 1944 saakka. Heidän jälkeensä kahvilatoimintaa ovat jatkaneet paikalla yksityiset yrittäjät, ja Kahvimaja on edelleen avoinna joka kesä.

Virtain lottia Torisevan kahvimajalla v. 1936. Kuva on todennäköisesti otettu
helluntaina Kahvimajan avajaisissa. Kuvaaja tuntematon.

Toriseva on aina ollut taiteilijoiden rakastama innoituksen lähde. Kuuluisimpia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuoliskon Toriseva-kuvaajia ovat A. B. Sandbergin ja V. Thomén ohella olleet Sergei Wlasoff (1859-1924), Santeri Salokivi (1886-1940), Eemu Myntti (1890-1943) ja Erkki Kulovesi (1895-1971). Einar Lagerstam ja Niilo Suojoki (1908-69) ihastuivat paikkaan niin, että viettivät täällä useita kesiä 1940- ja 1950-luvuilla. Myös monet virtolaiset ja naapuripitäjien taiteilijat ovat ottaneet aiheitaan Torisevalta. Yhä edelleen järvet ovat erilaisten taideleirien ja -seurojen vakituisia retkikohteita.

Alaisen Torisevan eteläpää on tarjonnut jylhät puitteet kesäisille taide-esityksille. Jähdyskylän nuorisoseura esitti rannassa näytelmäänsä Metsänhaltijan vihat useaan kertaan 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Viimeksi rannassa on esitetty Karhuoopperaa kolmena kesänä vv. 1995-97. Pentti Tynkkysen säveltämässä kansanoopperassa esiintyi ammattitaiteilijoiden ohella suuri joukko virtolaisia eri alojen harrastajia. Näyttämö oli rakennettu Torisevan länsirantaan osittain veden päälle siten, että taustalla kohosi Inkerinvuoren jyrkkä seinämä.

Peijaiskohtaus Karhuoopperasta. Kuva Virtain valokuvausliike 1995.

Alaisen Torisevan eteläpäässä on myös toiminut leirintäalue 1960-luvulla ja kioski aina 1970-luvulle saakka. Uusimpia kesätapahtumia on 1990-luvun lopulta lähtien järjestetty Karhu-uinti, heinäkuinen kansanuintitapahtuma, jossa matkana on Toriseva päästä päähän eli etelärannasta Kahvimajan rantaan. Kesällä 2004 Karhu-uinti järjestetään Perinnekylässä uusitun Herraskosken kanavan avajaisten yhteydessä Perinnekylän tapahtumat. Useana talvena Inkerinkallion seinämään jäädytettiin jääkiipeilyrata, joka ehti saada suuren suosion ja valtakunnallistakin huomiota.

Palaute sivustosta