Etusivu
Esittely
Ajankohtaista
Tapahtumat
Kyläyhdistys
Palvelut
Yhteystiedot
Yritykset
Historia





 Torisevan Inkerinkallio

Inkerin taru

Inkerinkallio on Alaisen Torisevan korkein kallionjyrkänne, jota kutsutaan myös Inkerinvuoreksi. Kallion kerrotaan saaneen nimensä nuorelta aatelisneidolta Inkeri Kurjelta.

Vesilahden Laukon kartanon Inkeri-tytärtä oli kasvatettu kuin kukkaa kämmenellä. Ylhäisellä ja varakkaalla perijättärellä oli kosijoita ympäri Ruotsin valtakuntaa, mutta neito rakastuikin tavalliseen talollisen poikaan - ja poika oli aivan yhtä hullaantunut kauniiseen ja vilkkaaseen Inkeriin.


Nuorten rakkaus tuli kuitenkin pian ilmi ja heidät päätettiin erottaa pikimmiten, sillä aatelisneidon ei sopinut avioitua talonpojan kanssa. Inkeri lähetettiin kartanon tiluksille Virtain erämaihin katumaan syntiään. Poika sen sijaan vietiin Ruotsin armeijan mukana sotimaan Baltian tai Puolan maille.

Inkeri vaelsi usein Torisevan kalliolle rukoilemaan rakastettunsa puolesta toivoen ja odottaen tämän palaavan kotiin. Kun lopulta eräänä elokuisena päivänä saapui tieto nuoren miehen kuolemasta, muuttui Inkerin odotus katkeraksi suruksi. Tarun onneton loppu on kuvattu Aallotar-lehdessä 1920-luvulla seuraavasti:

"Joka ilta kävi hän kallion huipulla, polvillaan ollen rukoillen anteeksi tekoansa, ja viimein eräänä kuulakkaana syysyönä heittäytyi hän kolmannen Toriseva-järven synkkään veteen. Vielä näkyvät kalliossa tytön polven jäljet, ja kuutamoisena yönä voi mielikuvitukselle vapaa ihminen nähdä neidon haamun rukoukseen vaipuneena ja kuulla lohduttoman haikeata valitusta Inkerin kalliolta."
Näkymä Inkerinkalliolta 1950-luvun postikortissa.

Tarinaa on kerrottu myös muodossa, jonka mukaan elokuussa täyden kuun aikaan Inkeri palaa Torisevalle mustan joutsenen hahmossa.


Tarun taustaa

Inkerin tarun alkuperä, tapahtuma-aika ja ikä ovat epäselviä. Tarina on liitetty keskiaikaan Kurki-nimen perusteella. Vesilahden Laukon kartanon Kurki-suvulla oli maaomistuksia 1500-1600-luvuilla vanhan Suur-Ruoveden pitäjässä Virtaita ja Keuruuta myöten, joten tarinan puitteet eivät ole aivan mahdottomat. Taruun sopivaa Inkeria ei Kurki-suvun historiassa kuitenkaan ole, eikä myöskään ole tiedossa, onko sukunimi liitetty myöhemmin mahdollisesti vanhempaan tarinaan.

Toisten arvioiden mukaan tarina liittyisi Suomen sodan (1808-09) vaiheisiin. Virtolainen runoilija Hannu Häme onkin sepittänyt tarusta "arkkiveisun Suomen sodan ajoilta" nimeltä "Yö Inkerin kalliolla".

Virtain Jäähdyspohjassa v. 1865 syntynyt I. K. Inha ei monissa Toriseva-kirjoituksissaan mainitse lainkaan Inkerin tarua, mutta kertoo Inkerikalliosta seuraavasti:

"Korkeinta kallionnikamaa sanotaan Inkerin kallioksi ja siitä Samuli S. sai aiheen romaaniinsa - ehkä antoi nimenkin. Kylän väki ei liene nimeä antanut, sillä se enemmän kammoksui Torisevan julmaa vuorta kuin sitä ihaili. Kansa piti sitä pahain henkien pesänä ja luuli pitkäpartaiseksi hiideksi sitä nuorta neitosta, joka, saali hartioillaan, sattui seisomaan vuoren partaalla eräänä pyhäpäivänä kirkkoväen ohi ajaessa. Neitonen kuuli ohi ajavain uhittelevat huomautukset ja kummitteli sitten jonain toisenakin sunnuntaina samalla tavalla, ja maantiellä jo alettiin pyssyistä puhua."

(I. K. Inha, 1916. "Kolme Torisevaa". Kansanvalistuseuran kalenteri.)


Mainittu Samuli S.:n romaani on kirjailija Karl Gustaf Samuli Suomalaisen (1850-1907) kertomus "Hallayönä", joka ilmestyi ensimmäisen kerran painettuna v. 1905. Tarinan kehyskertomuksena on minä-muodossa esiintyvän kertojan matka Suomen sydänmaille pakoon äidin kuoleman aiheuttamaa surua. Syyskuisena hallayönä kertojalle annetaan kestikievarista kuskiksi 13-vuotias Lienu-tyttönen, joka on myös menettänyt äitinsä. Keskustelu katkeaa, kun saavutaan Torisevalle:

"Olin taas tuon kuuluisan järven rannalla, jossa aina mieleeni on muistunut muukalaisen runoilijan sanat:

Sun kauneutees kolkkohon
pysähtyy katse ihamiellä.
Kivisten päälle vuorten on
kiviset vuoret syösseet siellä.

Äkkijyrkkänä laskee vuoren seinä parin virstan matkalla röyhyisenä, jylhänä kapeaan järveen, tyyneen ja mustaan, ja jatkaa siellä kulkuansa yhä alas, yhtyen hopeiseen kuutamo-taivaaseen. Ja vesi on järvessä syvää, kerrotaan, hirmuisen syvää, ja siellä kummalliset, oudot kalat asuntoaan pitävät. Niitä eivät enää nykyajan ihmiset saa nähdä, mutta vaarin aikoina niitä vielä nähtiin joskus. Ja juhannus-yönä aina sadan vuoden perästä nousee aave järven pohjasta.

Minä pysäytin hevosen ja äänetönnä katselin Torisevaa.
- Tuo on Inkerin kallio, - sanoi tyttöni, osoittaen kädellään ulospistävää vuoren laitaa.
- Minkä tähden sitä Inkerin kallioksi sanotaan?
- Siitähän Inkeri järveen heittihe.
- Kukas se Inkeri oli?
- Niin ainakin vanhat ihmiset kertovat; talvi-iltoina äiti-vainaja usein jutteli sitä; mummolta sanoi kuulleensa lapsena ollessaan.
- Mitäs se oli sitten?"
(Suomalainen, Samuli 1909. Halla-yönä. Kertoelmia. Helppohintainen Koulu- ja Kansankirjasto N:o 18. Porvoo.)


Lienun kertoma tarina ei kuitenkaan ole sama kuin nykyisin Torisevalla kerrottu vaan juoneltaan monimutkaisempi kuvaus Inkeri-neidon ja ritari Lalmantin rakkaudesta sekä ruman Eerikki-ritarin petoksesta. Inkeri ja Lalmanti olivat menossa naimisiin, mutta Saksanmaalla syttyi suuri sota, jonne Lalmantinkin valtakunnan ritarina täytyi lähteä. Jonkin ajan kuluttua Eerikki, joka halusi Inkerin itselleen, väärensi kirjeen, jossa kerrottiin Lalmantin kuolemasta vieraalla maalla. Eerikki tarjoutui Inkerin lohduttajaksi, mutta tämä ei silti huolinut Eerikistä, vaan heittäytyi mieluummin surussaan Torisevan veteen. Tarina päättyy ritarien välienselvittelyyn, jonka seurauksena Eerikki saa surmansa.

"...Mutta aina sadan vuoden perästä juhannus-yönä Lalmanti ritari tulee tänne valkoisen ratsun selässä: hän rientää Inkerin kalliolle, ja sinne Inkerikin nousee Torisevasta Vellamon neitona. Siinä he käsityksin istuvat, kunnes juhannusaurinko nousee; silloin he eroavat taas sadaksi vuodeksi. Mutta Eerikki ritari ei ole saanut rauhaa haudassa: hän samoilee vuorella tuolla ja niin kolkosti vastaa, kun paimenet tältä rannalta sinne huutelevat."
(Sama.)

Samuli Suomalainen on käyttänyt Inkerin tarinassaan lähteenä Kantelettaresta tuttua keskiaikaista runoa "Inkerin sulhot" (Kanteletar III:9), joka tunnetaan myös yhtenä Ritvalan Helkavirsistä. Kertomus ja tätä kautta Torisevan Inkerinkallio tulivat 1900-luvun alussa tutuiksi suurelle joukolle suomalaisia, sillä "Hallayönä" julkaistiin mm. kansakoululaisten lukemistoissa.


Sortavalan seminaarin matematiikan opettajana toiminut Samuli Suomalainen oli paitsi novelli- ja näytelmäkirjailija myös tunnettu kääntäjä ja tietokirjailija. Ei ole tiedossa, mitä yhteyksiä hänellä oli Virroille ja miten hän oli tutustunut Torisevaan, mutta Alaisen Torisevan kuvaus on niin tarkka, että on vaikea kuvitella kirjailijan kertovan paikasta, jota hän ei olisi nähnyt omin silmin. Mahdollisista yhteyksistä tulevat ensimmäisinä mieleen tietenkin I. K. Inha ja Armid Sandberg.

Onko Inkerin tarulla puhtaasti kirjallinen, Samuli Suomalaisen kertomukseen jäljitettävä alkuperä, vai innoittivatko Torisevalla kerrotut tarinat ja kallioiden jylhyys Suomalaisen kehittelemään yksinkertaisesta kansantarinasta uuden, kirjallisemman version? Ensimmäinen vaihtoehto vaikuttaa todennäköisemmältä ottaen huomioon, että Kantelettaren runo ja Suomalaisen Inkerin taru ovat lähes identtiset.

Torisevan läpikotaisin tunteneen I. K. Inhan lausunnolla on suuri painoarvo: mikäli Inha ei tuntenut Inkerin tarinaa muualta kuin Suomalaisen "romaanista", sitä ei todennäköisesti ollut olemassa ennen tätä. Henkilö, joka hyötyi Suomalaisen kirjoittamasta tarinasta eniten oli puolestaan taiteilija Sandberg, jolle Torisevan kuuluisuus ja ympäri maata levinnyt tarina toivat varmasti ainakin jonkin verran lisää matkailevia ja maksavia asiakkaita. Suoranaisesta nykypäivän markkinointiin liittyvästä laskelmoinnista ei varmasti ollut kysymys, mutta mikäli kirjailija tutustui Toriseviin nimenomaan taiteilijaystävänsä välityksellä, teki hän kertomuksellaan tälle suuren palveluksen.

Vanhin nykytarinan kirjallinen merkintä on jo mainittu Aallotar-lehden artikkeli 1920-luvulta. Lehdessä kerrottu ja Suomalaisen kuvaama taru ovat hyvin erilaiset, mutta tarinat yksinkertaistuvat ja muuttuvat nopeasti kiertäessään suusta suuhun - jokaisella on kokemusta siitä, miten pienestä kärpäsestä alkanut huhu voi muuttua uskomattomaksi härkäseksi. Kansan suussa kulkiessaan tarinoista katoavat varsinkin erikoiset nimet ja juonenkäänteet sekä yleensäkin paikkakunnan perinteiselle kokemusmaailmalle vieraat piirteet. Virtain talonpoikaisessa maaseutukulttuurissa vauraan talon tytärtä ei ole ainakaan mukisematta annettu torpparille eikä varsinkaan tilattomalle, mutta ritareita täällä on harvoin nähty, puhumattakaan sellaisista, jotka kirjoittavat vääriä asiakirjoja ja juonittelevat siten itselleen toisten morsiamia.

Kirj. Jaana Kallio, 2009.

Virtain Matkailu entisaikaan. Entisajan m

Copyright © 2009 Jäähdyspohjan kyläyhdistys ry.