Jäähdyspohjan historia

Antti Lieroinen

Antti Lieroinen (t. Liera) oli syntynyt Savossa Pieksämäen pitäjän Leppienjärven kylässä. Ei tiedetä, kuinka hän päätyi Ruoveden seuduille, mutta täältä hänet joka tapauksessa tavataan  v. 1634 itsellisenä Keuruun Pihlaisten kylässä. Seuraavaan vuoteen mennessä Lieroinen oli muuttanut emäseurakunnan puolelle Virtain Knuuttilaan (nyk. Virtain Jäähdyspohjaa). Näihin aikoihin Lieroisen on täytynyt olla jo ainakin 30-vuotias. Hänen puolisonsa oli Kirsti Vihoitar; perheeseen kuului lisäksi kaksi tytärtä sekä Lieroisen vanha isä, jota pidettiin poikansa tavoin noitana.

Selityksiä: Seurakunta- ja pitäjärajat sekä osittain paikannimetkin olivat 1600-luvulla erilaisia kuin nykyisin. Keuruu oli Lieroisen aikaan vielä Ruoveden kappelikunta; omaksi kirkkoherrakunnaksi Keuruu itsenäistyi v. 1643. Virtain kappelikunta perustettiin vasta 1651. Tätä ennen oli siis vain Ruoveteen kuulunut joukko nykyisen Virtain kyliä, joiden seurakunnalliset, hallinnolliset ja oikeudelliset asiat käsiteltiin Ruoveden yhteydessä. Pihlaisten kylä vastaa nykyisen Pihlajaveden ydinaluetta. Jäähdyspohja ei ollut kylännimenä vielä vakiintunut, vaan kukin talo muodosti tavallaan oman kylänsä. Knuuttilan ilmoitetaankin 1600-luvun lähteissä kuuluvan vaihtelevasti joko Rautaveden tai Jäähdyspohjan kylään. Erillisen selvityksen vaatisi vielä, kumpaa Knuuttilan taloa verotusluetteloista (Suomen asutuksen yleisluettelo) tulkittu tieto Lieroisen asuinpaikkana tarkoittaa; Knuuttila oli nimittäin v. 1630 jaettu kahdeksi taloksi. Nimenä Knuuttila vakiintui vasta 1600-luvun lopulta lähtien -  talojen nimet Lahti-Nuuttila ja Selkä-Nuuttila ovat peräisin vieläkin nuoremmalta ajalta. Tätä ennen talot erotettiin toisistaan isännän ja kylän nimen perusteella. Knuuttilan talojen kaskimaat ulottuivat Torisevalle saakka, joten on hyvinkin mahdollista, että Lieroinen asutti mökkiään nykyisen Velhonmäen tienoilla.

Lieroista voi nykyajan termein luonnehtia selvännäkijäksi, jonka uskottiin pystyvän selvittämään varkauksia ja hankkimaan varastetun tavaran takaisin. Ihmiset taivalsivat pitkiäkin matkoja aina Hämeenkyröä ja Vesilahtea myöten hänen apuaan hakemaan. Oman ilmoituksensa mukaan Lieroinen näki yöllä unessa, ketä hänen luokseen oli tulossa ja missä asiassa. Henki, joka näytti Lieroiselle myös tavaroiden kätköpaikat, saattoi kuitenkin samalla aiheuttaa vahinkoa eli merkitä varkaan. Äärimmäisessä tapauksessa tämän uskottiin tarkoittavan jopa varkaan kuolemaa. Lieroinen otti merkitsemisestä maksun, mutta hän yritti noitaoikeudenkäynnissä todistaa, että hän vain vastentahtoisesti ryhtyi tähän. Jos asiakas kuitenkin ehdottomasti vaati varkaan esille, oli Lieroinen aina sanonut: Sinun sielusi päälle minä teen ja en omani.

Juuri merkitseminen saattoi Lieroisen lopulta oikeuden eteen. Lieroisen toimintaan yhdistetyt kuolemantapaukset tulivat ajan myötä Turun hovioikeuden presidentin Jöns Kurjen tietoon, joka määräsi asian tutkittavaksi ja lähetti hovioikeuden viskaali Anders Israelssonin valvomaan kuulusteluja. Ruoveden käräjillä syksyllä 1643 Lieroista syytettiin noitakeinojen käyttämisestä, ruumiinvamman aiheuttamisesta ja kolmesta kuolemantuottamuksesta, joista yhteen liittyi lisäksi tuhopoltto. 

Lieroista kuulusteltiin ensin suljettujen ovien takana. Syytetty kiisti tehneensä mitään hovioikeuden kirjelmässä mainituista rikoksista. Ruoveden kirkkoherra Henrik Erikinpoika Frosterus todisti, ettei Lieroinen ollut käynyt kirkossa koko hänen kymmenvuotisen toimikautensa aikana. Lieroinen itse muisteli olleensa ripillä viimeksi 22 vuotta sitten herra Markuksen edessä. Tuolloin hän oli myös kihlannut vaimonsa, joka oli muutamia viikkoja sitten kuollut.

Kun käräjärahvas oli päästetty saliin, ryhdyttiin ensin selvittelemään Vesilahden Iloisten kylästä kotoisin olleen Heikki Matinpojan kuolemantapausta. Martti Villenpoika astui esiin ja kertoi, että Matti Eskonpoika oli pyytänyt häntä lähtemään Ruovedelle, koska siellä oli sellainen henkilö, joka voisi ilmoittaa varastettua tavaraa. Miehet olivat matkanneet kohti Pihlaisten kylää, jossa noidan tiedettiin asuvan, mutta he olivat kuitenkin jo matkalla kohdanneet Lieroisen, joka oli sanonut: Teillä on huono hevosonni. Villenpoika muisteli vastanneensa: Eipä juuri hyväkään, ja jos te tiedätte jotakin keinoa sitä vastaan, niin kuullaan kernaasti. Lieroinen oli kehottanut miehiä uhraamaan hopeisen runstykin hevosonnen parantamiseksi.

Sitten he olivat menneet tupaan ja saaneet ruokaa sekä ruvenneet juomaan olutta ja viinaa, joita Matti Eskonpojalla oli mukanaan. Heidän ollessaan juovuksissa oli Martti Villenpoika muun keskustelun ja puheen ohessa kysynyt Lieroiselta, kuka oli varastanut häneltä neljä kappaa herneitä, johon hän oli vastannut: Kautta tuhannen Perkeleen minä poltan hänet. Villenpoika ja Lieroisen vaimo olivat estelleet noitaa. Sitten he rupesivat nukkumaan ja Lieroinen putosi humalapäissään tuolilta lattialle, johon hän myös nukkui.

Seuraavana aamuna, kun he taas söivät ja joivat, kysyi Matti Eskonpoika, tiesikö Lieroinen, kuka oli varastanut rautaa hänen myllystään, johon Lieroinen vastasi: Anna minulle puoli taalaria rahaa, niin minä panen merkin häneen, jonka rahan Matti myös hänelle antoi. Tämän jälkeen Lieroinen merkitsi 16 äyrillä kuorevarkaan niin, että hän ui vedessä niin kuin kuore. Vielä Eskonpoika halusi tietää, kuka oli varastanut hänen tyttärensä liivin. Lieroinen ilmoitti liivin löytyvän tallin vintiltä ja tienasi tästä tiedosta markan.

Kun Martti ja Matti olivat lähdössä pois, muistutti Matti Eskonpoika vielä, että hänen piti antaa joku merkki, että tapahtuisi niin kuin hän oli sanonut. Lieroinen oli kohottanut olkapäitään kolme kertaa ja sanonut: Älä ensinkään epäile, se tapahtuu jo ennen kuin tulet kotiisi. Ja niin oli tapahtunut, että ennen kuin Eskonpoika ehti kotiinsa, oli hänen oma poikansa Heikki, joka oli myynyt kuoreet isänsä tietämättä, tapettu Vesilahdella. Verityön oli tehnyt surmatun oma serkku Klaus Villenpoika Vesilahden Rautialan kylästä.

Oikeus tutki ja kysyi Lieroiselta:

1: Mitä hän tahtoi vastata ensimmäiseen kohtaan hevosonnesta? Hän vastasi, että hän oli edellisenä yönä nähnyt unessa, että sellainen keino auttaisi.

2: Sitten kysyttiin Lieroiselta, oliko hän juonut yhdessä Martti Villenpojan kanssa ja luvannut ilmoittaa hernevarkaan? Hän myönsi kyllä juoneensa itsensä humalaan heidän kanssaan ja saaneensa myös rahaa, mutta kielsi luvanneensa ilmoittaa mitään ja uhanneensa polttaa häntä.

3: Kysyttiin, mitä hän tahtoi sanoa niistä kahdesta markasta, jotka hän oli saanut rautavarkaan ilmoittamisesta? Hän sanoi olleensa silloin täydessä humalassa ja kielsi luvanneensa ilmoittaa varasta, sekä lisäsi heti sen jälkeen, että jos korkea oikeus päästää hänet tiehensä täältä käräjiltä, niin ikinä ei enää kuuluisi hänen tähtensä valituksia.

4:een ja 5:een kohtaan kuoreiden ja liivin varkaudesta vastasi hän samoin olleensa humalassa eikä muistavansa, mitä hän oli luvannut.

6: Hopeasta hän ei muistanut puhuneensa mitään Matin kanssa.

7: Lopuksi kysyttiin, mitä hän siihen tahtoi vastata, että hän oli heidän lähtiessään saanut kolme markkaa ja luvannut panna merkin varkaaseen ennen kuin Matti tulee kotiinsa ja tämän lupauksen vahvistanut kolme kertaa olkapäitään kohottamalla, mutta sen hän kielsi samoin kuin edellisetkin.

Seuraavaksi sisään kutsuttiin Lieroisen tytär Maisa. Tytär oli aluksi haluton kertomaan mitään, mutta myönsi sitten kuulleensa kuinka Matti Eskonpoika oli pyytänyt Lieroista ottamaan aviovaimonsa hengiltä ja luvannut hänelle tästä vaivasta tynnyrin rukiita. Maisan lausunto saattoi siten Matti Eskonpojan entistä hankalampaan tilanteeseen. Kysyttäessä tämä vakuutti kuitenkin sinnikkäästi olleensa matkalla ainoastaan tiedustellakseen varkaita.

Käytössä olleet rahayksiköt olivat 1 taalari = 4 markkaa = 32 äyriä. Yksikköjä käytettiin sekä hopea- että kuparirahoina (ns. kaksimetallikanta), joiden vaihtosuhde oli 1600-luvun puolivälissä 1:3 eli yksi hopearaha vastasi kolmea kuparirahaa. Hevosonnen parantamiseksi uhrattu runstykki tarkoitti 1 hopeaäyrin kolikkoa. Lieroisen saamat rahasummat lienevät olleet hänen palveluksiaan käyttäneelle talollisväestölle kohtuullisia, vaikkakin rahojen arvon määrittäminen ja vertailu eri aikakausien välillä on tavattoman hankalaa. Lisäksi käytetyissä käräjäpöytäkirjojen suomennoksissa ei ilmoiteta selvästi, onko kyse hopea- vai kuparirahoista, vaikka jotkut maininnat viittaavatkin edellisiin. Oikeudenkäynneissä langetetuista sakkotuomioista vähimmällä pääsi yleensä toisen lyömisestä mustelmalle, joka maksoi syylliselle kolme hopeamarkkaa/mustelma sekä haavan lyömisestä, josta joutui maksamaan kuusi hopeamarkkaa. Karkeasta vahingonteosta tai vähänkin suuremmasta varkaudesta langetettu 40 hopeamarkan sakko oli jo huikea summa. Hevonen maksoi 1500-luvun lopussa 10-20 hopeamarkkaa. Tynnyrillinen viljaa oli 1670-luvulla n. 6 kuparitaalarin (n. 2 hopeamarkan) ja tuparakennus n. 50 kuparitaalarin (n. 17 hopeamarkkaa) arvoinen. Turun ja Porin läänissä 1600-luvun jälkipuoliskolla laaditun palkollistaksoituksen mukaan täysivoimaisen rengin enimmäisvuosipalkka oli 21 kuparitaalaria (7 hopeataalaria); käytännössä palkka lienee jäänyt useilla paikkakunnilla paljonkin pienemmäksi. Inflaatio oli kuitenkin voimakasta 1600-luvun puolivälistä alkaen, mikä on otettava huomioon hintoja vertailtaessa.

Jatkettaessa Lieroista vastaan esitettyjen syytteiden käsittelyä todisti lautamies Matti Niilonpoika Ruoveden Rämingistä, että Lieroinen oli kymmenen vuotta aikaisemmin vakuuttanut hänelle voivansa polttaa kenet hyvänsä milloin vain tahtoi. Hän myös epäili syytettyä siitä, että tämä olisi neljä vuotta aikaisemmin noitunut hengiltä sotamies Yrjö Braskin. Brask oli erään kerran luvannut keriä Lieroisen tukan, jolloin tämä oli uhannut, että hän ei eläisi kauan, ja että hän ei saisi hyvää loppua. Niin oli tapahtunutkin, että Brask oli kävellyt itse virittämäänsä automaattiseen karhunpyydykseen sillä seurauksella, että sai surmansa oman varsijousensa nuolen lävistämänä.

Tässä välissä oikeus kysyi - suljettuaan ensin istuntosalin tavalliselta rahvaalta - Keuruun kirkkoherra Aksel Theodorinpoika Suolaxiukselta Lieroisen jumalisuudesta. Kirkkoherra kertoi miehen käyneen kaksi vuotta sitten yhden kerran kirkossa ja ripillä. Muuten ei Lieroista ollut sanan äärestä tavoitettu. Sen jälkeen tiedusteltiin millaisessa maineessa oli noitamiehen isä, joka poikansa kanssa oli tullut pitäjään. He vastasivat, että kansa haki sekä häntä että hänen poikaansa, saadakseen tietoja varastetuista tavaroistaan, ja että he muutoin olivat yleisessä noituuden maineessa.

Papit herra Aksel Keuruulta ja Krister Vesilahdelta lähetettiin Lieroisen kanssa ulos, kehottamaan häntä yksinäisyydessä totuuden lopulliseen tunnustamiseen. Hän olikin heille ahkerain kehotusten jälkeen tunnustanut, että hän yöllä ennen kuin ihmisiä tulee hänen luokseen näkee unessa mitä heillä on asiaa, mitä heiltä on kadonnut, ja he siis hänen kauttaan etsivät. Ja tämän hän näkee erityisen hengen kautta. Ja kun joku häneltä jotakin pyytää, antaa hän hengelle voiman tehdä kunkin tahdon mukaan mitä hän pyytää. Sen myönsi Lieroinen julkisesti oikeuden edessä todeksi.

Seuraavaksi kuultiin todistajana Vesilahden kappalainen Krister Jacobi Wesilaxiusta, joka kertoi veljensä siltavouti Yrjö Jaakonpojan turvautuneen Lieroiseen saadakseen takaisin varastetun hopeasoljen. Noita oli antanut hengelle voiman lyödä puhki varkaan silmän sillä seurauksella, että kappalaisen piika menetti oitis toisen silmänsä. Kun Krister oli palannut kotiinsa, oli katuvainen piika palauttanut soljen. Lieroinen tunnusti tämän tapahtuneen kauttansa ja kertoi saaneensa vaivoistaan papilta kapallisen viljaa.

Kun käräjäväki oli taas päästetty seuraamaan kuulustelua, annettiin Lieroiselle mahdollisuus vapautua syytöksistä, mikäli kunniallisiksi havaitut pitäjäläiset puhuisivat hänen puolestaan.  Kukaan ei kuitenkaan tahtonut ryhtyä valanvahvistajaksi. Rahvas kuitenkin todisti, että noita teki pahaa vain käskystä korostaen aina asiakkaalleen: Sinun sielusi päälle minä teen ja en omani. Tähän myös Lieroinen pyrki vetoamaan vakuuttaen samalla, että oli vielä monta häntä pahempaa noitaa. Heitä hän ei kuitenkaan suostunut nimeämään.

Lieroisen aiheuttamaksi epäillystä tulipalosta todisti Joosef Juhanpoika Pekkanen Ruovedeltä. Hän kertoi, että oli yhdeksän vuotta sitten hakenut noidalta neuvoa Paavo Haakoninpojan pyynnöstä. Samalla todistajan isä Juha Pekkanen oli pyytänyt noitaa merkitsemään varkaan, joka oli anastanut häneltä herneitä. Pyyntö oli jälleen kerran tapahtunut tietämättä, että varas kuului talon omaan väkeen. Pekkasen talo oli palanut muutaman viikon kuluttua. Kun tilaaja oli ryhtynyt epäröimään oli Lieroinen vain tokaissut: Mikä on tehty, se on tehty, kuten todistaja katkerana muisteli. Murhapolttoa Lieroinen ei kuitenkaan suostunut myöntämään: Vielä palaa monta taloa minun kuoltuanikin.

Syytetty kiisti myös itsepintaisesti surmanneensa sotamies Yrjö Braskin sekä sen, että olisi tehnyt oman sielunsa päälle eikä tilaajan. Hän ei pitänyt Braskin henkeä omansa arvoisena: En minä lähde hirsipuuhun varkaan tähden.

Käräjillä tuli kuitenkin vielä ilmi erittäin raskauttavia lisäsyytöksiä: Lieroisen epäiltiin tehneen huorin erään Pirkkalan Ylöjärven kylästä olevan Valpuri-nimisen naidun vaimon kanssa. Välttääkseen syytteen kaksinkertaisesta huoruudesta koetti Lieroinen turhaan puolustautua väittäen, ettei häntä itseään ollut vihitty oman kihlattunsa Kirsti Vihoittaren kanssa.

Tuomiota harkittuaan lautakunta ei katsonut voivansa vapauttaa syytettyä: He vannoivat kaikki [käsi] kirjan päällä, rukoillen Jumalaa itselleen avuksi ruumiin ja sielun puolesta, että he eivät voi muuta huomata, kuin että Antti Lieroinen on ilmeinen noita. Lieroisen todettiin surmanneen noituudella Heikki Matinpojan sekä syyllistyneen kaksinkertaiseen huoruuteen. Lisäksi Lieroisen syyksi luettiin seuraavat asiat:

Koska hän on

1: Vastaanottanut rahoja, viljaa ja muuta ennustus- ja noitumistaidostaan, ja tuottanut monille pahaa;

2: syntynyt myös sellaisesta isästä, jonka tunnustetaan olleen myös samanlainen paha ihminen kuin tämä hänen poikansa, joten hän siis on kaikella tavalla tullut isänsä hengestä ja noitumistaidosta osalliseksi.

3: Tunnustaa Lieroinen itse, että käyttää erityistä spiritum eli henkeä toimittamaan sellaisia tekoja, joita hän pyytää, niin kuin tapahtui Yrjö Jaakonpojan piialle Vesilahdelta, joka sillä tavoin menetti silmänsä, ja se ei ole mikään hyvä henki vaan itse piru.

4: Myöntää Lieroinen, että hän unien kautta voi tietää edeltäpäin, milloin joku tulee häneltä jotakin kysymään, ja kaikki edellä mainitun hengen avulla.

5: Antti Lieroinen ei voinut kieltää, että hän on sanonut lautamies Olli Monoselle voivansa tehdä pyynnöstä sellaisia tekoja, ja että hän sanoo sille, joka häneltä jotakin pyytää: Sinun sielusi päälle minä teen sen, en omani.

6: On yleisesti tunnettu, että hän on uhannut sotamies Yrjö Braskia, joka tahtoi leikata hänen tukkansa, ja jolle sittemmin tuli sellainen kosto, kuin pöytäkirjassa mainitaan, että hän menetti henkensä metsässä.

7: Tunnustaa Antti Lieroinen, että Joosef Pekkaisen talo on hänen toimestaan palanut.

8: Ruoveden rahvas ei ole uskaltanut olla antamatta hänelle ruokaa ja olutta, vaan on täytynyt antaa hänelle ilman mitään maksua.

Kaikkiaan 14-kohtaisen tuomiolauselman perusteella syytetty tuomittiin mestattavaksi ja poltettavaksi roviolla vaikka oikeus ei ole voinut saattaa Antti Lieroista omaan ja totiseen tunnustukseen.

Ruoveden käräjillä Lieroinen tuomittiin kolmesta eri rikoksesta, joista kustakin rangaistuksena oli kuolemantuomio: taposta, huoruudesta ja noituudesta. Lain mukaan murhamiehet/tappajat mestattiin kirveellä; sen sijaan varkaat, aviorikkojat ja noituuden harjoittajat saivat yleensä osakseen häpeällisen hirttämisen, minkä lisäksi noidat vielä poltettiin roviolla.
          Avioliiton ulkopuolisista suhteista ja aviorikoksista - eli vanhemmassa kielenkäytössä salavuoteudesta ja huoruudesta langetetut tuomiot tuntuvat nykyihmisistä hyvin ankarilta. Naimattomien henkilöiden ja varsinkaan kihlaparin esiaviollisia suhteita ei kansan keskuudessa yleensä mielletty vielä 1700-1800-luvuillakaan rikoksiksi. Pidettiinhän kihlausta yhtä velvoittavana kuin varsinaista vihkimistä, vaikka kirkko pyrkikin voimallisesti karsimaan tämä ajattelutavan. Sen sijaan avioliitossa olevien henkilöiden - ja varsinkin avioliitossa olevien naisten -  syrjähypyt olivat niin rikoskaaressa kuin kansan omien käsitysten keskuudessa vakavia rikoksia. Mooseksen lakiin perustuen tuomio kaksinkertaisesta huoruudesta eli aviorikoksesta, jossa molemmat osapuolet olivat tahoillaan kirkon siunaamassa avioliitossa, oli kuolemanrangaistus.  Vaikka tuomio tosin lieventyi yleensä hovioikeudessa sakkorangaistukseksi, ainakin naisiin kohdistuneita kuolemantuomioita toimeenpantiin tiettävästi vielä 1700-luvulla. Muista aviorikosten ja esiaviollisten suhteiden muodoista, kuten (yleensä) naimisissa olevien miesten ja naimattomien naisten välisestä yksinkertaisesta huoruudesta osapuolet selvisivät yleensä sakoilla. Nämä olivat kuitenkin useimmiten niin korkeita, ettei tavallisilla kansanihmisillä juuri ollut varaa niiden maksamiseen, vaan he joutuivat kuittaamaan sakot kujanjuoksulla tai piiskauksella.
                    Vielä pitkälle 1800-luvulle saakka tuomioiden langettamisen ehtona oli  - lukuisista ja selvistä todisteista huolimatta - täydellisen tunnustuksen saaminen syytetyltä. Käytännössä tätä vaatimusta lienee sovellettu kaikkien muiden paitsi noitasyytösten yhteydessä, mikä on hyvä huomata Lieroisen tapausta käsiteltäessä. Mikäli syytetty kielsi itsepintaisesti syytteet, saattoi tuomioistuin jopa määrätä hänet vahvistamaan syyttömyytensä valalla. Oli myös mahdollista määrätä rikoksesta epäilty hankkimaan valanvahvistajat eli vannomaan itse kuudentena tai itse kahdentenatoista, ettei ollut syyllistynyt kyseiseen rikokseen. Sanonta tarkoitti, että siinä mainittu määrä hyvämaineisia henkilöitä vannoi uskovansa syytetyn syyttömyyteen. Valanvahvistajien käyttö kiellettiin v. 1695, koska oli aina olemassa vaara, että valanvahvistajat tahtomattaan joutuivat osallisiksi väärään valaan. Väärän valan tekijän uskottiin joutuvan kuoltuaan kadotukseen, mitä mahdollisuutta useimmat ihmiset pelkäsivät suuresti. Usein myös syytetty lopulta tunnusti tekonsa ennen kuin ryhtyi väärän valan vannojaksi.

 

Jo muutamia päiviä Ruoveden käräjien jälkeen Lieroinen joutui vastaamaan teoistaan Hämeenkyrön käräjillä. Kappalainen Thuro Theodorinpoika todisti, kuinka Lieroinen oli yhdeksän vuotta aikaisemmin vieraillut Ikaalisten Heittolassa lautamies Erkki Knuutinpoika Keisarin luona. Tuolloin itsellinen Kirsti Topintytär oli perännyt häneltä varastettuja pellavia. Noita oli luvannut toimittaa varkaalle tulipalon, jolloin sotamiehenleski Kaarina Blasiuksentytär oli tunnustanut varkauden. Lieroinen käski katuvan varkaan vaihtaa vaatteita jonkun toisen henkilön kanssa. Blasiuksentytär teki työtä käskettyä ja vaihtoi vaatteensa Riittilän kylästä olleen Helka Matintyttären kanssa. Muutamia kuukausia myöhemmin Matintytär kuoli metsään. Lieroinen muisti tapauksen, mutta ei tunnustanut noituutta. Hän muisteli ainoastaan kehottaneensa Kaarina Blasiuksentytärtä ja Kirsti Topintytärtä sopimaan asian keskenään.

Seuraavaksi selviteltiin Antti Yrjönpoika Päivikäisen kuolemantapausta. Päivikäinen oli löydetty oman koiransa repimänä vain joitakin aikoja sen jälkeen, kun hän oli turvautunut Lieroiseen. Lieroinen muisteli, että Päivikäinen oli käynyt hänen luonaan Ruovedellä ja pyytänyt häntä vahingoittamaan varasta, joka oli anastanut hänen loukustaan saukon. Lisäksi Päivikäinen oli vaatinut noitaa saattamaan vahinkoon lautamiehen, joka oli käynyt arvioimassa hänen omaisuuttaan ulosottoa varten. Lautamies Erkki Simonpoika Viljakkalasta olikin äskettäin menehtynyt pistotautiin.

Lieroinen puolustautui jälleen sanomalla, että on olemassa monta pahempaa noitaa kuin hän, ja että monet ihmiset kuolevat ja monet talot palavat vielä hänen jälkeensäkin. Tämä ei kuitenkaan vakuuttanut käräjäväkeä. Kysymykseen, halusivatko he vapauttaa Lieroisen noituussyytteestä, huusivat he yhdestä suusta: Jumala varjelkoon meitä siitä! Lieroinen tuomittiin siis Hämeenkyrössäkin mestattavaksi ja poltettavaksi taposta ja noituudesta.

Alioikeuksista Lieroisen matka jatkui Turun linnaan, josta syytetty joutui hovioikeuden kuultavaksi. Hovioikeudessa herätti erityistä kiinnostusta Lieroista välikappaleenaan käyttänyt henki. Lieroinen kertoi saaneensa tämän ollessaan vakavasti sairaana. Henki, joka näyttäytyi vain unessa, oli ihmisen näköinen - välistä suurempi välistä pienempi. Lieroinen yritti vedota siihen, että häntä välikappaleena käyttävä henki on peräisin Jumalalta, mutta tähän ei kuitenkaan uskottu. Turun hovioikeuskin tuomitsi Lieroisen kuolemaan noituudella surmaamisesta, huoruudesta ja murhapoltosta.

Aikalaislähteiden tiedot Antti Lieroisesta ja hänen kohtalostaan loppuvat tähän. Hovioikeuden vahvistama tuomio lienee kuitenkin pantu täytäntöön sellaisenaan. Ajan oikeustapojen mukaan kuolemanrangaistukset toteutettiin yleensä syyllisen kotipitäjässä. Lieroisen kuljettaminen takaisin Ruovedelle hirtettäväksi ja poltettavaksi on siten hyvin mahdollista, vaikka ammattitaitoinen mestaaja saatettiin Lieroisen tavoin joutua kuljettamaan paikalle Turusta asti. Lieroisen kuolemantuomion toimeenpanolle saadaan vahvistusta ainoastaan perimätiedosta. Ruovedellä kirkkoherran apulaisena toiminut ja tänne monin sukulaisuussuhtein yhteydessä ollut Keuruun kirkkoherra Abraham Indrenius on nimittäin v. 1753 merkinnyt muistiin paikkakunnalla eläneen tarinan noita Lieroisesta, joka poltettiin roviolla neljännespeninkulman päässä Ruoveden emäkirkolta sijaitsevassa saaressa, jonka nimi on vieläkin Lieransaari.

Heikki Matinpojan noidalla surmauttanut Matti Eskonpoika tuomittiin vielä syksyllä 1643 Vesilahden käräjillä kuolemaan. Todistusten mukaan Matti oli viime aikoina riidellyt kovasti poikansa kanssa. Maisa Antintytär Lieroisen todistuksen ohella Matin mainetta rasitti vielä se, että hänet oli aikaisemmin tuomittu taposta ja kolme kertaa salavuoteudesta; hovioikeus oli kuitenkin alentanut hänelle v. 1629 langetetun kuolemantuomion 40 markan sakoksi. Mattia pidettiin yleisesti tappelijana ja jumalattomana ihmisenä. Matti Eskonpoika häviää vuoden 1643 jälkeen henkikirjoista, joten tällä kertaa tuomio lienee pantu täytäntöön. - Piian silmän puhkaisuttanut siltavouti Yrjö Jaakonpoika tuomittiin vuonna 1645 Vesilahden kihlakunnanoikeudessa sakkorangaistukseen.

Lieroisesta jäi jälkeen pelätyn ja voimallisen noidan maine. Vähänkyrön käräjillä selviteltiin vuonna 1666 tapausta, jossa maankiertäjä Lieroisen poika vastasi syytöksiin noituuden harjoittamisesta erään Tuomas Martinpojan saunassa. Antti Lieroisella on saattanut olla poika jonkun muun kuin Kirsti Vihoittaren kanssa, mutta todennäköisesti kyseessä oli kuitenkin kuljeskeleva joutomies, joka oli päättänyt hyödyntää edesmenneen mestarin mainetta. Vuonna 1678 selvisi Karkun ja Mouhijärven käräjillä, että Erkki Sipinpoika oli kerran varomattomasti kertonut oppineensa nostattamaan susia karjaan noitamies Lieroiselta Ruovedeltä, joka vietiin vangittuna Turun linnaan ja joka oli silloin matkalla pysähtynyt Rainion nimismiehentaloon, jossa hän (Sipinpoika) oli ollut palveluksessa.

Lieroisen hahmo on kiehtonut myös kaunokirjailijoita ja säveltäjiä. Lieroinen on ollut yksi Juhani Ahon Panun esikuvista. Heikki Asunta on kirjoittanut noidasta runon Lieran savu. Ruovedellä on 1960-luvulta lähtien järjestetty kesätapahtuma Noitakäräjät, joiden vakio-ohjelmistoa oli useiden vuosien ajan Oiva Hernesniemen kirjoittama näytelmä Antti Lieroisesta. Näytelmän pohjalta on tehty myös libretto Jukka Linkolan säveltämään kansanoopperaan  Lieran poika (1993).

 

Laatinut Jaana Kallio 2005

Lähteet: Jokipii, Mauno, 1959. Kirkollinen elämä. Vanhan Ruoveden historia I. Vammala. Nenonen, Marko, 1992. Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla vuosina 1620-1700. Historiallisia Tutkimuksia 165, SHS. Helsinki. Nygård, Toivo, 1989. Suomen palvelusväki 1600-luvulla. Historiallisia Tutkimuksia 150, SHS. Helsinki. Synnin palkka on kuolema Nenonen/Kervinen Otava-94 www.chronicon.com/noita/ammatti.html

 

Copyright © 2004 - 2005 Jäähdyspohjan kyläyhdistys ry.